— Zero

Archive
Harrastukset

Olen viime kuukausien aikana katsellut videosarjaa, jossa vaihtuvaa vierasta haastatellaan elokuvista, jotka ovat eri tavoilla vaikuttaneet tai jääneet mieleen. Ensimmäinen kysymys, minkä haastattelija esittää on kysymys ensimmäisestä elokuvasta, jonka haastateltava muistaa nähneensä. Kysymys on jäänyt poukkoilemaan omaan päähäni, ja yrittänyt eri kriteereillä siivilöidä kohinan joukosta omaa mahdollista vastaustani. Ja luulen, että olen sen aivokoppani arkistosta löytänyt. Robin Hood. Disneyn animaatioversio vuodelta 1973. Turun Ritzissä.

Haastattelu jatkuu erilaisten eri tavalla vaikuttavien elokuvien ympärillä melko vapaasti keskustellen, ja sarja ei varmaankaan kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta entiselle elokuvaharrastajalle se antaa hyviä muistijälkiä ja jopa vinkkejä itselle ehkä tuntemattomiin klassikoihin. Yksi vaikuttavimmista vanhoista klassikoista tuli mieleen vasta valokuvatorstain aiheesta. Tie. La Strada. Elokuva, joka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä ensimmäinen elokuva, josta muistan ensin Nino Rotan musiikin, ja vasta sittem Fellinin luoman surumielisen, mustavalkoisen maailman. Kun synopsit paukkuivat edellä kuvatun kaltaisesti, niin lähes pakkohan sitä oli se haastekuvakin käytävä kuvaamassa.

Taisin hieman kaunistella. Ei – kaikki edellä kirjoitettu on ihan totta, mutta lähdin kuvaamaan sumuisia aamumaisemia, en niinkään haastekuvaa. Omat mieltymykseni kuitenkin tuntien, tiesin, että useampi sumun vaivaava tie kameran eteen tulee osumaan. Samoin selvää oli, että kun kameran kanssa lähden liikenteeseen, niin ihan vilkkaimmille moottoriteille en osu. Maavaraisempaa kumipyörää alle, ja kärrypoluille pomppimaan. Sillä periaatteella liikkeelle, ja nyt flashiä kaivellessa haastekuvaksi valikoitui itselle niin tuttu tie. Itseni yllättäen kuitenkin sen verran myöhäisenä versiona, että auringon lämmittävä vaikutus oli alkanut jo hajoittamaan sumua, jolloin ylämaan ladytkin pääsivät kuvaan.

Misty Morning Road

 

 

Haaste 337.

Kommentointi

Kuten jokainen itseään kunnioittava omenapuhelinta käyttävä osa-aikahipsteri instagram-taideteoksia luodessaan tietää, tekniset puutteet voi naamioida tarkoituksella tehdyksi, ja väittää niitä retroksi. Eihän sellaisissa mitään retroa ole, mutta toisaalta, ei myöskään kaikki vanha automaattisesti ole uuden tulemisen arvoista. Se, mikä on uuden tulemisen arvoista, lienee makuasia, mutta ajan kuluessa iso paha markkinavoima kyllä suodattaa todelliset retrohelmet helyjen joukosta. Lomo tai Holga joutaa historian alehalliin, mutta jostakin syystä mustasta muovista puristettu kahden uran tallenne ei suostu unohtumaan kirpputorien myyntipöydille.

Parikymmentä vuotta sitten kannoin silloisen äänentoistolaitteistoni vanhimman jäsenen varastoon. Musiikkikirjastoni siirtyi vauhdilla digitaaliaikaan, ja levyhyllyssä isot mustat kiekot vaihtuivat pieniin kiiltäviin kiekkoihin. Vinyylin aika oli ohi, ja levysoitin jouti varaston hyllylle lepäämään. Analogia-ajan ratinat ja naksumiset saivat jäädä historiaan antaen tietä puhtaalle, digitaalisesti tallennetulle äänelle.

80-luvun lopulla näytti ilmeiseltä, että vinyylikiekko kokee savikiekon kohtalon, ja jää metallikiekon jalkoihin. Mutta näin ei käynyt. Vanhalla vinyyli-LP:llä oli kannattajakuntansa joka ei suostunut luopumaan rakkaasta muovistaan. Nyt kun tiedostoina verkosta ladattava bittivirta on syrjäyttänyt cd-levyt,  soi vinyyli edelleen kasvavan harrastajajoukon soittimissa. Levy-yhtiöt ovat luovuttaneet donquiotemaisen taistelun, ja uusia LP-levyjä julkaistaan tasaiseen tahtiin Ja tähän retrohenkeen palasin itsekin.

Vanha LP-arkistoni ei kokonaan muuttojen tai ajan myllerryksessä ole kadonnut, vaan soittimen tavoin joitakin levyjä on siirtynyt varastosta toiseen tähän syksyyn asti.  Ja nyt joku outo inspiraatio sai virittelemään historian jäänteet uudelleen käyttöön. Pientä puhdistusta ja liikkeiden herkistelyä, niin vanha matsushitalainen dreija pyörähti tyytyväisyyttään hyristen käymään. Kiukuttelematta, kitisemättä ja rahinoitta.

Tuntemusta, faktaa tai täyttä huuhaata, mutta jotkut teokset vain kuulostavat paremmalta vinyyliltä, kuin digitaaliselta tallenteelta. Johtuuko se harmoonisten taajuuksien monikertojen määrästä, paremmasta piikkien dynamiikasta, vai onko tunne vain korvien välisessä massassa synnytettyä uskomusta – en tiedä. Eikä sillä ole edes väliä. Jos se tuntuu, tai oikeammin kuulostaa hyvältä, niin turha sitä on ylianalysoinnilla pilata. Sen voin kuitenkin omakohtaisena kokemuksena sanoa, että syksyn pimenevässä illassa takkatuli, vinyylistä kuuluva satunnainen ylimääräinen rasahdus Telegraph Roadin hiljaisessa kohdassa, ja lasissa sopivasti ikääntynyttä, yksinkertaista ylämaalaista ei ole lainkaan huonompi tapa retroilla. Mä oon retromies.

Kommentointi