— Zero

Archive
Valokuvatorstai

Jotenkin se pääsi taas yllättämään. Tämä ruska. Hitaan pulskea bloggaaja havahtui väriloistoon vasta siinä vaiheessa, kun kaikki punaisen sävyt olivat jo menneet, ja maailma näytti lähes monokromaattisen keltaiselta. Ja päiväkin harmaalta. Mutta ei hätiä mitiä, sillä kuten siinä yhdessä rallissakin sanotaan, niin onhan päivä vielä huomennakin. Ja ruska taas ensi vuonna. Jospa silloin ehtisi oikeampaan aikaan valoituskalustolla vaahteroita ihmettelemään. Ja toisaalta, eihän sitä keltaisessakaan mitään vikaa ole. Nyt kun varsinainen kuvablogi on telakalla, niin zeron kriteereistä on joustettava. Lokakuu, les feuilles mortes – ja valokuvatorstai.

Salonjoki

 

Kommentointi

Olen viime kuukausien aikana katsellut videosarjaa, jossa vaihtuvaa vierasta haastatellaan elokuvista, jotka ovat eri tavoilla vaikuttaneet tai jääneet mieleen. Ensimmäinen kysymys, minkä haastattelija esittää on kysymys ensimmäisestä elokuvasta, jonka haastateltava muistaa nähneensä. Kysymys on jäänyt poukkoilemaan omaan päähäni, ja yrittänyt eri kriteereillä siivilöidä kohinan joukosta omaa mahdollista vastaustani. Ja luulen, että olen sen aivokoppani arkistosta löytänyt. Robin Hood. Disneyn animaatioversio vuodelta 1973. Turun Ritzissä.

Haastattelu jatkuu erilaisten eri tavalla vaikuttavien elokuvien ympärillä melko vapaasti keskustellen, ja sarja ei varmaankaan kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta entiselle elokuvaharrastajalle se antaa hyviä muistijälkiä ja jopa vinkkejä itselle ehkä tuntemattomiin klassikoihin. Yksi vaikuttavimmista vanhoista klassikoista tuli mieleen vasta valokuvatorstain aiheesta. Tie. La Strada. Elokuva, joka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä ensimmäinen elokuva, josta muistan ensin Nino Rotan musiikin, ja vasta sittem Fellinin luoman surumielisen, mustavalkoisen maailman. Kun synopsit paukkuivat edellä kuvatun kaltaisesti, niin lähes pakkohan sitä oli se haastekuvakin käytävä kuvaamassa.

Taisin hieman kaunistella. Ei – kaikki edellä kirjoitettu on ihan totta, mutta lähdin kuvaamaan sumuisia aamumaisemia, en niinkään haastekuvaa. Omat mieltymykseni kuitenkin tuntien, tiesin, että useampi sumun vaivaava tie kameran eteen tulee osumaan. Samoin selvää oli, että kun kameran kanssa lähden liikenteeseen, niin ihan vilkkaimmille moottoriteille en osu. Maavaraisempaa kumipyörää alle, ja kärrypoluille pomppimaan. Sillä periaatteella liikkeelle, ja nyt flashiä kaivellessa haastekuvaksi valikoitui itselle niin tuttu tie. Itseni yllättäen kuitenkin sen verran myöhäisenä versiona, että auringon lämmittävä vaikutus oli alkanut jo hajoittamaan sumua, jolloin ylämaan ladytkin pääsivät kuvaan.

Misty Morning Road

 

 

Haaste 337.

Kommentointi

Kesä meni, ja käteen jäi hämmästyttävän vähän konkreettista. Tai ainakin siltä nyt tuntuu. Todennäköisesti käteen jäi paljonkin, mutta sen huomaaminen vaatii hieman aikaperspektiiviä. Mutta se, että kesä on ohi tarkoittaa myös sitä, että on taas aika puhaltaa pölyt kuvauskalustosta, ja pyrhältää baanalle. Vaikka kesä on monille se valokuvaamisen määrällinen nirvana, on se minulle aikaa jolloin kameran suljin ei turhia liiku. Maisema- tai luontokuvia ei juurikaan jaksa kovassa valossa metsästää, ja pehmeän valon kultaiset tunnit ajoittuvat jonnekin pikkutunneille. Eikä tällä iällä enää uskalla kauneusunista tinkiä. Ja ne muutamat pakolliset kesän turistikuvat hoituvat puhelimella ilman suurempaa kaluston raahaamisen tuskaa.

Mutta tulee oi ihana syyskuu. Luonto aloittaa uuden värikkään jakson. Loppukesän kukkijat kilpailevat väreillään hätäisempien ruskailijoiden kanssa, ja kostean ilman lämpötilavaihtelut palauttavat auringonlaskuihin värikirjon. Kaiken lisäksi auringon nousut ja laskut vieläpä ajoittuvat mukavuudenhaluiselle kuvaajalle sopiville tunneille. Puhumattakaan syyskuulle tyypillisten aamusumujen tarjoamista tunnelmapaloista.

Tätä ei saa tulkita väärin. Kesä on mukavaa aikaa. Mutta valoa kuvaavalle sivupersoonalleni syksy on se vuodenaika, joka tarjoaa monipuolisemmat inspiraation lähteet. Tällaisen vuodatuksen jälkeen tarina luonnollisesti pitäisi kuvittaa sumuisen syksyisellä väriloistolla, mutta ei. Syyskuu saa minussa aikaan myös pakottavan tarpeen lähteä kuvaamaan öistä kaupunkia. Ja tällä kerralla pimeys patisti palaamaan entiseen kotikaupunkiini. Maisemiin jossa pikkupoikana vietin aikaa liian paljon. Turun satamaan. Nykyään ei varsinaisille satama-alueille asiattomilla ole asiaa, eikä harrastajavalokuvaajan yölliset inspiraatiomatkat ihan asiaksi riitä, joten sataman valoja oli ihailtava kauempaa. Tällä kertaa pitkän valoitusajan pimeäkohteet tuli haettua Aurajoen rannalta. Tämän blogin periaatteiden mukaan tähän liitetään vain yksi kuva. Muita kuvia muutaman öisen kuvausmatkan tuotoksista lisätään sopivin väliajoin tänne.

M/S Bore

 

Pitkän tauon jälkeen torstaiblogitkin osuivat omiin ajatuksiini ja ajoituksiini, joten tulee ikään kuin lyötyä kaksi härkää yhdellä kärpäsellä. Eli torstaiblogien laiva-aiheeseen mennään lähes mielikuvituksettomasti valokuvalla laivasta. Tosiasiassa moisesta aiheesta saattaisi entiselle pikkupojalle, tai laivapojalle, tulla valinnan vaikeutta, mutta kuvassa näkyvän laivan sukupuun huomioiden, oli valinta lopulta varsin helppo. Samalla kuvausreissulla linssipatterin eteen osuneista muista vesiliikennevälineistä otettuihin kuviin voi tutustua vaikka MarineTrafficin sivuilla.

Haaste 336: Laiva.

Kommentointi

Neljä päivää jouluun on, laskin se ihan itse. Ja tuosta avauksesta voi tietysti päätellä kaikenlaista. Varsinkin, kun blogin luonteeseen kuuluu, että kirjoituksen julkaisupäivämäärä näkyy. Änyvei, asiaan.

Kun on ehtinyt jo varteenotettavaan ikään ja elämäntilanteeseen, niin joulun luonne on varsin erilainen kuin joskus ennen. Prioriteetit muuttuvat – lahjat eivät enää ole joulun pääasia, eikä joulu aiheuta mitään paniikinomaisia siivouksia, kaupassa säntäilyjä tai muita turhia stressejä. Edes televisiosta ja postilaatikosta vyöryvät mainokset eivät ärsytä enää. Postilaaatikon vieressä on roskis, ja television mainoksista pääsee eroon kaukosäätimellä. Jouluun suhtautuu paljon aiempaa rauhallisemmin. Poliittisesti korrektina pitäisi varmaan pehmoilla yhdessäolon merkityksellisyydestä ja joulunajan hiljentymisestä. Mutta se olisi vaan sanahelinää. Kyllähän jouluna kylässä käydään, mutta niin käydään muutenkin. Ja saatta joku poiketa kylässä tässäkin mäkipirtissä. Ei joulu sitä asiaa juurikaan muuta. Eikä se minusta sen hiljaisempaakaan tee.

Mutta on jotakin, mikä tässä taloudessa liittyy vain ja ainoastaan jouluun. Niin on aina ollut, ja se perinne tulee säilymään. Kuten niin monella muullakin. Sitä odotetaan, ja se nostaa tunnelman. Jouluruoka. Sitä on tarjolla viikon ajan joulun pyhinä hieman eri variaatiolla, ja kaikkia herkkuja nautitaan täysin estoitta. Ja jouluviikon jälkeen pelkkä ajatuskin laatikoista, kinkusta saatikka rosollista tympii, ja vaaka valittaa, mutta sekin kuuluu perinteeseen. Ylikyllästetyllä olotilalla jaksaa taas seuraavaan jouluun. Hauskaa jouluaa. Syökää hyvin.

Joulutortut

Valokuvatorstaissa ihmetellään joulun tunnelmia. Kun tätä kirjoittaessa kinkku on vielä kypsentämättä, ja rosolliainekset kaupassa, niin pitää mennä niillä jouluherkuilla, millä tunnelmaa nostetaan jo nyt. Bonushaasteeseen saatan palata myöhemmin toisen kirjoituksen merkeissä, mutta sen verran voin verhoa raottaa, että usean vuoden ajan olen jouluna osallistunut maailmanlaajuiseen polionvastaiseen kampanjaan, ja niin tapahtuu tänäkin vuonna. Minulla on järjestettävään hyväntekeväisyyskonserttiin neljä lippua, joita en itse käytä. Näillä lipuilla ajattelin yllättää “tuntemattomia”. Jotta yllätyselementti säilyy, niin jätän tuntemattomat tässä vaiheessa vielä tarkemmin määrittelemättä.

Oikein hyvää joulua.

Jari

 

Kommentointi

Ajatuksia virtuaalisen kuntarajan väärältä puolelta. Nukkumalähiö – lontoon poika toteaisi, että major understatement of the year, tai jotain sinnepäin. Halikko. Kunta, jossa olin turkulainen. Taannoinen kuntaliitos tekin minusta ulkopaikkakuntalaisen Salossa. Kliseitä ja ennakkoluuloja. Väittävät sisäänpäin lämpeäviksi näitä Varsinais-Suomen kyliä. Väärässä ovat. Täällä vaan ei tunkeuduta reviirille, vaan yksityisyyttä kunnioitetaan. Mutta kun aloitteen ottaa omiin pikku kätösiin, niin lämmintä vastaanottoa löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Alitajuisesti olen pyristellyt vastaan, mutta uskottava se on. Olen salolainen. Suurimman osan elämästäni olen asunut muualla, mutta nyt kotini on Salossa. Se, onko kotini täällä vielä ensi vuonna – tai seuraavana – jää nähtäväksi, eikä sellaisella spekulaatiolla kannata pään sisällä viihtyviä neuroneita vaivata. Koti voi olla käsite, ja niitä voi olla useita. On lapsuuden koteja, henkisiä koteja, ja fyysisiä koteja. Ja ehkä muitakin. Valokuvatorstaissa pohditaan kodin tematiikkaa, ja syksyn alkaessa minä väännän kodin Paul Youngin kasarihitin muotoon: Wherever I Lay My Hat, That’s My Home.

elokuvailta-560

Kommentointi

Tammikuu, armon vuonna 2013. Inspiraatio hukassa. Ei synny tekstiä, ja kamera kerää pölyä työpöydän kulmalla. Tilanne on säilynyt samankaltaisena jo pidemmän aikaa. Jostain syystä kuvaaminen tuntuu yhtä innostavalta kuin Salatut elämät. Eli ei sitten niin yhtään. Oma saamattomuuteni on alkanut häiritä itseäni jo sen verran, että jollakin keinolla sitä on päästävä uuninpankolta takaisin tuottavampaan moodiin. Paluu perusasioihin. Vinkistä vaarin, ja Zack Ariasin neuvoilla kohinaa pienemmäksi. Keskity. Älä sählää joka paikassa. Kaikkeen sosiaaliseksi kutsutun median kohinaan ei tarvitse mennä mukaan. Ei tarvitse. Instagram, hylätty. 365-projektit, unohdettu. En tykkää Facebookissa. En yhdestäkään, joka sitä pyytää. Google+ hangout saa nyt hengailla ilman minua. Pari blogia kuopattu. Juun voi työntää takaisin tuubiin.

Paluu kameraan, kuviin ja perusasioihin. Ja miksei vaikkapa valokuvatorstain haasteen muodossa. Edellisen kerran torstaikuvituksiin osallistuin kesäkuussa 2011, eli onhan siitä jo tovi vierähtänyt. Tämänkertainen haaste hakee inspiraatiota kirjastosta. Ja sehän sopii. Helsinkiin on valmistunut uusi modernin arkkitehtuurin kiiltokuvakohde, joka pitäisi käydä kameran kanssa tarkastamassa, mutta ei – ei tälllä kertaa. Sen hoitanee joku toinen. Ja minäkin keväämmällä, mutta nyt mennään Turulla. Ja sillä hiljaisella nurkkauksella.

Quiet Area

Valokuvatorstai,  271. haaste: kirjasto

Kommentointi