— Zero

Pieni anekdootti historiasta. Lyhyt tarina. Tarina eräästä matkapuhelinvalmistajasta, niin kauan kuin se vielä on muistissa. Tämä tarina alkaa douglasadamslaisittain yksinkertaisesti. Se alkaa sanalla oli.

Oli aika, jolloin matkapuhelinvalmistajista yksi oli ylitse muiden. Se oli niistä markkinaosuudella mitattuna ylivoimaisesti suurin. Sen markkinaosuus oli yli kaksinkertainen muiden yhtiöiden yhteenlaskettuun markkinaosuuteen nähden. Yhtiö oli alan kiistaton huippu. Tuotteet olivat teknisesti toimivia ja edistyksellisiä. Ja sellaisia, mitä asiakkaat halusivat.

Auvoista oloa kesti aikansa, mutta sitten tapahtui muutos. Toimintaympäristöön ilmaantui häiriötekijä. Uutta teknologiaa. Yhtiö ei moiseen uskonut, vaan lisäsi kehityspanostusta vanhaan, jo olemassa olevaan ja tunnettuun teknologiaan. Teknologiaan, jonka Yhtiö hallitsi paremmin kuin kukaan kilpailijansa. Yhtiö oli vakuuttunut siitä, että se johtavan markkina-asemansa ja ison kehitysorganisaationsa turvin pystyy kehittämään vanhan teknologian tuotteistaan yhä kiinnostavampia, ja näin estämään tai ainakin hidastamaan uuden teknologian tuloa. Tuotanto ruokki kasvaville markkinoille niiden kaipaamia tuotteita, generoiden Yhtiölle kassavirtaa ja brändiarvostusta. Mutta kuten kaikissa tarinoissa, piilee tässäkin tarinassa mutta. Yhtiön pelkäämä uuden teknologian aiheuttama uhkakuva toteutui. Ja paljon ennakoitua nopeammin.

Uusi teknologia osoittautui ylivoimaiseksi, ja vanhaan teknologiaan perustuvien tuotteiden kysyntä romahti. Ja sen myötä romahti Yhtiön markkinaosuus. Yhtiön matkapuhelinyksikön tuottavuus kääntyi tappiolliseksi. Alan entinen johtava yritys joutui tilanteeseen, jossa sen tuotteille ei ollut kysyntää, ja tuotteisiin panostetut investoinnit eivät tuottaneet voittoa, vaan tappiota. Ja koska Yhtiön matkapuhelinyksikkö oli kasvanut suureksi, olivat tappiot suuria. Hillitäkseen tappioita ja keventääkseen kulurakennetta, Yhtiö oli pakotettu karsimaan toimintojaan. Toimintojen karsimiset ja toisiaan seuraavat strategiamuutokset johtivat uusien tuotteiden viivästymisiin, ja tappiokierteen syvenemiseen.

Elettiin 90–luvun puoltaväliä, jolloin matkapuhelinteknologiassa tapahtui murros. Murros oli siirtyminen digitaalitekniikkaan, ja Yhtiö oli Motorola. Muutamassa vuodessa se menetti markkinaosuutensa, joutuen ongelmakierteeseen, josta sen matkapuhelinyksikkö joistakin hyvistä yrityksistä huolimatta, ei koskaan selvinnyt.

Länsirintamalta ei mitään uutta.

Lue lisää...

Joitakin aikoja sitten aloittelevilla musiikintekijöillä piti olla intoa, kavereita, autotalli ja demo. Viimeinen mainituista syntyi joko haluista – tai kyvyistä. Parhaissa tapauksissa molemmista. Kun demo oli saatu aikaiseksi, lähetettiin se suurin toivein levy-yhtiöön, ja odotettiin. Odotettiin. Ja odotettiin. Useimmiten turhaan, mutta joskus joku demon kuunnelleista kuuli siinä jotakin potentiaalista, ja levy-yhtiön koneisto pyörähti käyntiin. Levy-yhtiö alkoi tuotteistamaan artistia, markkinoimaan ja jakelemaan. Jos hyvä tuuri kävi.

Perinteisen levy-yhtiö- ja demokulttuurin aika ei ole ohi. Näiden rinnalle on kuitenkin syntynyt uudenlainen jakelukanava. Jakelukanava, joka tuskin lähiaikoina syrjäyttää perinteiset toimijat, mutta joka pakottaa, ja on osittain jo pakottanut levy-yhtiöt ja artistit muuttamaan omia toimintamallejaan.

Justin Bieber on esimerkki siitä, miten YouTubessa kitaran säestyksellä laulavasta pikkupojasta tuotettiin kansainvälinen tuote, jolle pikkutytöt kiljuvat Kanadasta Australiaan. Bieber kuuluu kuitenkin tuotanto- ja levy-yhtiötuotteisiin, jota perinteinen koneisto markkinoi ja jakelee, sekä luo tarvittavaa brändiä hysterioineen. Ainakin niin kauan kun se on yhtiön taseeseen viivan alle riittävästi plussaa tuottavaa. Bieber ei ole esimerkki uusista  jakelukanavista, vaan todiste siitä, että levy-yhtiöt yrittävät saada osansa bittivirtaan ilmestyvistä indie-tekijöistä. Kuitenkin, nykyään Justin Bieber on levy-yhtiön talliin kuuluva, perinteisen jakelukanavan tuote.

Tekniikan hintakehitys on tuonut äänitystekniikan kustannukset tasolle, joka ei alottelevillekaan artisteille liene ylitsepääsemätön este, ja tuotokset saa digitaaliseen jakeluun ilman fyysisen levyn vaatimia kustannuksia tai kokonaisuuksia. Tekniikan halpeneminen ja kehittyminen käyttäjäystävällisemmäksi on mahdollistanut myös pienstudioiden uuden tulemisen. Erilaiset digitaaliset kauppapaikat ovat puolestaan mahdollistaneet tuotannon levityksen käytännössä ilman aloituskustannuksia. Levyn äänittämiseen tai painamiseen ei enää tarvita ison yhtiön resursseja.

Joitakin vuosia sitten aloin penkoa YouTuben syövereistä sellaisia uusia musiikintekijöitä, jotka eivät liiku minkään ison levy-yhtiön markkinointikoneiston alla. On ollut mielenkiintoista seurata, miten muutamassa vuodessa parhaat uudet tekijät ovat onnistuneet luomaan harrastuksestaan ammatin, ja kasvaneet ammattilaisina kadehdittavalle tasolle. Miten vaikkapa YouTubea on osattu hyödyntää fanipohjan kasvattamisessa, ja miten tämä suosio on pystytty hyödyntämään iTunesin ja vastaavien kauppapaikkojen kautta.

YouTube-tekijät ovat myös ymmärtäneet verkostoitumisen merkityksen. Vaikka itse osaakin laulaa ja soittaa, saattaa olla järkevä lainata muiden osaamista vaikkapa tuottamisessa tai tekniikassa. Alkuaikojen harrastelijaäänitteet ovat muuttuneet ammattimaisesti toteutetuiksi videoiksi. Ehkä selkeästi ammattimaisimmaksi musiikki-youtuberiksi viime vuosina on noussut Kurt Hugo Schneider, joka tasaisin väliajoin tuottaa bittivirtaan uuden popparin.  David Choi on pitänyt itsensä enemmän muusikkona, kuin tuottajana, ja Michael Aranda taitaa nykyään olla ammattimainen tuottaja muille youtubereille.

Musiikin tekijöitä on YouTubessa paljon enemmänkin, mutta mainitut kolme ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten YouTuben kaltaisen palvelun mahdollisuus on ymmärretty, ja miten palvelu on osattu hyödyntää myös sosiaalisena mediana ja fanisivuna. Ymmärretty on se, että Googlen mainos videon päällä tai alussa ei olekaan se ainoa oikea ansaintamalli. Nuoret youtuberit ovat myös sukupolvea, jotka ovat tottuneet siihen, että musiikki ostetaan yksittäisenä kappaleena, ei albumina. Ja se on asia, joka edelleen vaatii toimitamallien muutosta alan vanhoilta tekijöiltä.

YouTuben fanipohjamarkkinoinnista hienoin esimerkki lähihistoriassa on ehdottomasti John Greenin The Fault In Our Star, mutta koska tämä kirjoitus on musiikista, niin ei moisesta kirjasta sen enempiä. Link is on the doobly-doo if you’re interested. Tai oikeammin kirjailijan nimessä.

Lue lisää...

On taas se aika vuodesta, kun viimeistään pitäisi aloittaa valmistautuminen vuoden suurimpaan kulutustapahtumaan. Aika, jolloin päivittäistavaraketjut kunnostautuvat tv-mainoksissaan tekopirteiden joululatteuksien säveliin sovitettujen yliärsyttävien mainosjingleiden kanssa, ja radiokanavat vaihtavat puhkisoitetut listahittinsä vuosia sitten puhkisoitettuihin joululauluihin. Aika, jolloin erilaiset suoramainostajat toistuvasti ylitäyttävät postilaatikkoani erilaisilla kiiltävillä moniväripainotuotteilla, joista kohdallani hyötyy ainoastaa moisen palamattoman roskan loppusijoituksesta vastaava yritys.

Joululahjastressin kanssa painivien avuksi levy-yhtiöt ovat kaivaneet naftaliinista jokavuotiset kokoelmakliseensä, teinipopparit julkaisseet ensimmäiset joululevynsä, ja smurffit autotuneilleet uudelle levylleen vaadittavan minimimäärän menneitä hittejä. Yhteistä näillä tuotoksilla on se, etteivät ne juurikaan lätynvääntimiä kuluta, mutta eihän se moisten taideteosten tarkoitus lienekään. Helpon pakotien mielikuvituksettomille lahjastressaajille ne osaltaan tarjoavat, ja ovat siten paikkansa hyllyjen pölynkerääjinä ansainneet. Ja ovat ne kuitenkin poliittisesti korrektimpia turhakkeita kuin taannoiset leipäkoneet tai nykyiset kapselikahvikeittimet. Ja kun kaikki muut varmat pettävät, niin ainahan on vaihtoehtona se läheisen huoltoaseman myymälästä aattoiltana ostettu Vihreät Kuulat -rasia.

Erilaiset elektroniikkavalmistajien tuottamat tutkimukset osoittavat, että tämän joulun hittilahja on ilman muuta kyseisten elektroniikkavalmistajien a-tabletti, tai i-pilleri. Näin sen on oltava. Onhan näitä tutkimuksia referoitu sellaisenaan kaikissa valtamedioissa lehdistä televisioon, sosiaalisen median lobbareita unohtamatta. Vaikka tämän vuoden hipsterihitti on ensi vuoden ongelmajäte, kyllä sellaisista varmaankin hetkeksi iloa on. Ainakin yhtä pitkään, kuin niistä Vihreistä Kuulista. Oman detaljinomaisen erikoismaininnan kausimarkkinoinnin hyödyntämisestä ansaitsee ehdottomasti talotekniikkafirma, joka joululahjavinkkinä markkinoi ilmalämpöpumppua. Vaikka en usko, että ilmalämpöpumpusta vuoden joululahjahittiä tulee, osoittaa se kyseisen firman markkinoinnilta huumorintajua.

Piti siitä tai ei, ja väittävät utopioissaan elelevät sosiaalifilosofit tai osa-aikahihhulit mitä tahansa, perustuu nykyinen elintasomme pitkälti kaupallisuuteen ja kulutukseen. Vaikka joulusesongin ylimarkkinointi puuduttaa, kyllästyttää ja välillä jopa raivostuttaa, en rehellisyyden nimissä voi syyllistää kaupallisia toimijoita siitä, että he tekevät työtään. Peliteoriaan tutustumista tosin heille voisi suositella.

Vaikka tästä kirjoituksesta ei ehkä niin voisi päätellä, niin kyllä – jopa minun mielestäni joulu on mukavaa aikaa. Minä en vaan pidä turhanpäiväisestä vouhotuksesta tai markkinoinnilla luodusta keinotekoisesta lahjastressistä. Minä pidän joulusta. Ja Vihreistä Kuulista. Mukavaa ja ennenkaikkea stressivapaata joulun odotusta – mitä ikinä se kellekin tarkoittaakaan.

- jari

 

Lue lisää...

On monenlaisia merkkejä, joista voi todeta syksyn kääntyneen talven suuntaan. Ainakin, jos asuu hieman etäämmällä kaupungin ydinkeskustasta.  En tarkoita mitään sammakkomiehen lööppiuutisoituja huuhaaennustuksia, tai vanhan kansan uskomuksia, vaan merkkejä, jotka kertovat ratkaisevan muutoksen ulkolämpötilassa tapahtuneen. Käänteen koleasta kylmään. Nykyisen torppani sijainnin vuoksi yksi merkeistä on varsin selkeä. Korviin kantautuu uusia askelääniä.

Ensimmäisten yöpakkasten myötä innokkaat alivuokralaisehdokkaat alkavat tutustua potentiaalisiin talvehtimispaikkoihin. Muutama kortteerinmetsästäjä yrittää vuosittain rakentaa talviasunnon torppani välikaton eristeisiin. En tiedä johtuuko se ylikorostuneesta yksityisyydenkaipuustani, vaiko ainoastaan sitoutumiskammosta, mutta moinen läheisyys ei minulle sovi. Alivuokralaisten aiheuttamat äänet eivät voimakkuudeltaan ole kovinkaan suuria, mutta koska aiheuttajien laji on tiedossa, niin ärsyyntymiskynnys ylittyy. Pikkujalkojen rakenteissa kaikuva tepastelu on yön hiljaisuudessa yllättävänkin häiritsevää, eikä satunnaiset jyrsinnän äänet mielialaani ainakaan rauhoita. Aika aloittaa talviruokinta. Henkinen taistelu aamiais- ja illallismenun välillä päätyi jälkimäiseen vaihtoehtoon. Aamiainen sinisistä kaurahiutaleista valmistettuna saa jäädä, ja esille laitetaan iltapalaksi paremmin sopivaa juustoa.

Edellämainitut kattotuolien akrobaatit tulevat hoidetuksi jousitetuilla juustotarjottimilla, mutta muiden elikoiden einekset on vielä laitettava harkintaan.  Aikaisempina talvina olen syöttänyt pihapiirin linnuille säkillisen auringonkukansiemeniä, toisen säkillisen kauraa, ja muutaman kilon erilaisia rasvaseoksia. Nyt täytynee tehdä muutos tarjoiluun. Pihapiiriin on vakioasukkaiksi pesiytynyt muutama orava, ja liuta harakoita majailee lähistöllä, joten ilmeisesti auringonkukansiemenet ja rasva täytyy jättää valikoimasta pois. Oravat kun kuitenkin tunkisivat auringonkukansiemenet poskiinsa, ja harakat ahmisivat rasvat. Kaura ei mainituille tuholaisille kelpaa, joten pikkuvarpusten ja keltasirkkujen sapuskaongelma on ratkaistu – tai oikeammin ongelmaa ei ole. Tiaiset ja eri peippolinnut ovat ne, joidenka apetta täytyy pohtia, tai jättää moiset piipittäjät naapureiden ruokinnan varaan.

Isommista vakiovieraista ainoastaan käpytikkaa tarvinnee jotenkin muistaa. Oravat kun tyhjensivät vuorimännyt kävyistä, ja nyt tavoilleen uskollinen tikkakoiras käy päivittäin ihmettelemässä käpyjen puuttumista. Kyllähän se poika itselleen syötävää jostain löytää, mutta kaveri on sen verran mukava seurattava, että jollakin keinolla täytyy saada poju pihalla pysymään. Varpushaukkojen ruokalista taisi tulla jo sivulauseissa mainittua – tai jollei tullut, niin lajinimi antanee vinkkiä. Joka tapauksessa – tästä käynnistyy talviruokintakausi. Näin voi päätellä pihapiirin elikkojen käytöksestä ja aikaisempien vuosien merkinnöistä vanhassa blogissani.

Lue lisää...

Kuten jokainen itseään kunnioittava omenapuhelinta käyttävä osa-aikahipsteri instagram-taideteoksia luodessaan tietää, tekniset puutteet voi naamioida tarkoituksella tehdyksi, ja väittää niitä retroksi. Eihän sellaisissa mitään retroa ole, mutta toisaalta, ei myöskään kaikki vanha automaattisesti ole uuden tulemisen arvoista. Se, mikä on uuden tulemisen arvoista, lienee makuasia, mutta ajan kuluessa iso paha markkinavoima kyllä suodattaa todelliset retrohelmet helyjen joukosta. Lomo tai Holga joutaa historian alehalliin, mutta jostakin syystä mustasta muovista puristettu kahden uran tallenne ei suostu unohtumaan kirpputorien myyntipöydille.

Parikymmentä vuotta sitten kannoin silloisen äänentoistolaitteistoni vanhimman jäsenen varastoon. Musiikkikirjastoni siirtyi vauhdilla digitaaliaikaan, ja levyhyllyssä isot mustat kiekot vaihtuivat pieniin kiiltäviin kiekkoihin. Vinyylin aika oli ohi, ja levysoitin jouti varaston hyllylle lepäämään. Analogia-ajan ratinat ja naksumiset saivat jäädä historiaan antaen tietä puhtaalle, digitaalisesti tallennetulle äänelle.

80-luvun lopulla näytti ilmeiseltä, että vinyylikiekko kokee savikiekon kohtalon, ja jää metallikiekon jalkoihin. Mutta näin ei käynyt. Vanhalla vinyyli-LP:llä oli kannattajakuntansa joka ei suostunut luopumaan rakkaasta muovistaan. Nyt kun tiedostoina verkosta ladattava bittivirta on syrjäyttänyt cd-levyt,  soi vinyyli edelleen kasvavan harrastajajoukon soittimissa. Levy-yhtiöt ovat luovuttaneet donquiotemaisen taistelun, ja uusia LP-levyjä julkaistaan tasaiseen tahtiin Ja tähän retrohenkeen palasin itsekin.

Vanha LP-arkistoni ei kokonaan muuttojen tai ajan myllerryksessä ole kadonnut, vaan soittimen tavoin joitakin levyjä on siirtynyt varastosta toiseen tähän syksyyn asti.  Ja nyt joku outo inspiraatio sai virittelemään historian jäänteet uudelleen käyttöön. Pientä puhdistusta ja liikkeiden herkistelyä, niin vanha matsushitalainen dreija pyörähti tyytyväisyyttään hyristen käymään. Kiukuttelematta, kitisemättä ja rahinoitta.

Tuntemusta, faktaa tai täyttä huuhaata, mutta jotkut teokset vain kuulostavat paremmalta vinyyliltä, kuin digitaaliselta tallenteelta. Johtuuko se harmoonisten taajuuksien monikertojen määrästä, paremmasta piikkien dynamiikasta, vai onko tunne vain korvien välisessä massassa synnytettyä uskomusta – en tiedä. Eikä sillä ole edes väliä. Jos se tuntuu, tai oikeammin kuulostaa hyvältä, niin turha sitä on ylianalysoinnilla pilata. Sen voin kuitenkin omakohtaisena kokemuksena sanoa, että syksyn pimenevässä illassa takkatuli, vinyylistä kuuluva satunnainen ylimääräinen rasahdus Telegraph Roadin hiljaisessa kohdassa, ja lasissa sopivasti ikääntynyttä, yksinkertaista ylämaalaista ei ole lainkaan huonompi tapa retroilla. Mä oon retromies.

Lue lisää...

Syyskuun ensimmäinen aamu. Huomenta uuteen päivään, uuteen vuodenaikaan – ja uuteen blogiin. Vaikka blogi on uusi, on kirjoittaja kuitenkin bloggaajana jo vanha, ainakin bloggaajan vuosissa laskettuna. Joillekin virtuaalisesti tuttu kourallisesta muita blogeja tai sivuja, toisille muuten vain – tuttu. Ja kaikkein suurimalle joukolle harmittoman tuntematon. Tai ainakin samoin kuin se entinenkin planeetta: Enimmäkseen…

Peruutusvaihteella asiaan, eli tähän blogiin, jonka ensimmäistä kirjoitusta luet. Kirjoitusta, jota voidaan pitää blogin esittelynä. Blogilla ei tule olemaan yhtenäistä, kirjoituksia yhdistävää teemaa, jollei sellaisena pidetä sitä, että jokaiseen kirjoitukseen liittyy kuva. Tai jokaiseen blogissa olevaan kuvaan liittyy kirjoitus – riippuen siitä, kumpi antoi inspiraation toiseen. Lukijoille voisi heittää ilmaan haasteen keksiä, kumpi oli ensin, mutta pelkään sen olevan useimmiten liian ilmeistä. Pitkään valokuvanneena yritän tämän blogin myötä myös kammeta itseni mukavuusalueelta ulos, tai ainakin hieman kolistella laatikon reunoja tekstin ja kuvan yhdistämisessä. Toinen tähän blogiin ja kuviin liittyvä haaste on blogin värimaailma – tai sen puute. Minun on huomattavasti helpompaa saada kuvat toimimaan tummalla taustalla, kuin vaalealla, joten luonnollisesti tämä blogin taustaväriksi ja yleisilmeeeksi valikoitui vaalea – tai oikeammin valkoinen.

Jos joku on sattunut joskus lukemaan Roomerin Sekalaiset -blogin valokuvaukseen liittyviä kirjoituksia, sen tyyppisiä tarinoita ei tähän blogiin tule. Eikä uusia tule enää Roomerin Sekalaisiinkaan. Valokuvaukseen liittyvät, teknisemmät kirjoitukset löytyvät jatkossa tämän linkin sivulta.  Tästä blogista ei myöskään ole tarkoitusta tehdä varsinaista kuvablogia – jos sellaiseen tuntee tarvetta, löytyy moinen täältä.  Se, mitä tähän blogiin tulee, on kuvia ja kirjoituksia. Elämästä.

roomeri.net -sivuston eri blogit tulevat jatkossa varsin pitkälle korvaamaan vanhat wordpress.com -hostilla olevat blogini. Merkittävin syy omaan domainiin siirtymiseen on mahdollisuus räätälöidä sivustossa kaikki, eikä blogin ulkoasu ole sidottu valmiisiin teemoihin. Ja kun syystä jos toisestakin on oma huone webbihotellista tullut hankittua, niin täytyyhän sille jotain käyttöä keksiä. Vanhoista wordpress.comilla olevista blogeista Roomerin Sekalaiset ja Tulpaton Mopo säilyvät toistaiseksi, Salokuvia -blogi loppuu.

Blogin käyttämä teema on editoitu WPShower:in GNU-lisenssoidusta teemasta -blogum. Eri vaiheessa teemaa muuttaessani on jossakin voinut tulla virhe, joka on jäänyt huomaamatta. Jos havaitset virheen jonkun sivun objektin toiminnassa, tai vaikkapa suomennoksissa, olen kiitollinen ilmoituksesta. Bloggaamisiin.

Lue lisää...

Ulkoasu on jotakuinkin hierottu paikalleen, joten ehkäpä on aika ottaa tämäkin blogi käyttöön. Tarkistellaan toimintoja vielä hetken, mutta samalla täytyy laittaa itselle deadline – ei se muuten lähde. Joten:

Blogi starttaa ilotulitteiden paukkeessa 1.9.2011 – tai ilman suurempaa meteliä. Jompi kumpi.

Lue lisää...