— Zero

Jotenkin se pääsi taas yllättämään. Tämä ruska. Hitaan pulskea bloggaaja havahtui väriloistoon vasta siinä vaiheessa, kun kaikki punaisen sävyt olivat jo menneet, ja maailma näytti lähes monokromaattisen keltaiselta. Ja päiväkin harmaalta. Mutta ei hätiä mitiä, sillä kuten siinä yhdessä rallissakin sanotaan, niin onhan päivä vielä huomennakin. Ja ruska taas ensi vuonna. Jospa silloin ehtisi oikeampaan aikaan valoituskalustolla vaahteroita ihmettelemään. Ja toisaalta, eihän sitä keltaisessakaan mitään vikaa ole. Nyt kun varsinainen kuvablogi on telakalla, niin zeron kriteereistä on joustettava. Lokakuu, les feuilles mortes – ja valokuvatorstai.

Salonjoki

 

Kommentointi

Olen viime kuukausien aikana katsellut videosarjaa, jossa vaihtuvaa vierasta haastatellaan elokuvista, jotka ovat eri tavoilla vaikuttaneet tai jääneet mieleen. Ensimmäinen kysymys, minkä haastattelija esittää on kysymys ensimmäisestä elokuvasta, jonka haastateltava muistaa nähneensä. Kysymys on jäänyt poukkoilemaan omaan päähäni, ja yrittänyt eri kriteereillä siivilöidä kohinan joukosta omaa mahdollista vastaustani. Ja luulen, että olen sen aivokoppani arkistosta löytänyt. Robin Hood. Disneyn animaatioversio vuodelta 1973. Turun Ritzissä.

Haastattelu jatkuu erilaisten eri tavalla vaikuttavien elokuvien ympärillä melko vapaasti keskustellen, ja sarja ei varmaankaan kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta entiselle elokuvaharrastajalle se antaa hyviä muistijälkiä ja jopa vinkkejä itselle ehkä tuntemattomiin klassikoihin. Yksi vaikuttavimmista vanhoista klassikoista tuli mieleen vasta valokuvatorstain aiheesta. Tie. La Strada. Elokuva, joka on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen. Ehkä ensimmäinen elokuva, josta muistan ensin Nino Rotan musiikin, ja vasta sittem Fellinin luoman surumielisen, mustavalkoisen maailman. Kun synopsit paukkuivat edellä kuvatun kaltaisesti, niin lähes pakkohan sitä oli se haastekuvakin käytävä kuvaamassa.

Taisin hieman kaunistella. Ei – kaikki edellä kirjoitettu on ihan totta, mutta lähdin kuvaamaan sumuisia aamumaisemia, en niinkään haastekuvaa. Omat mieltymykseni kuitenkin tuntien, tiesin, että useampi sumun vaivaava tie kameran eteen tulee osumaan. Samoin selvää oli, että kun kameran kanssa lähden liikenteeseen, niin ihan vilkkaimmille moottoriteille en osu. Maavaraisempaa kumipyörää alle, ja kärrypoluille pomppimaan. Sillä periaatteella liikkeelle, ja nyt flashiä kaivellessa haastekuvaksi valikoitui itselle niin tuttu tie. Itseni yllättäen kuitenkin sen verran myöhäisenä versiona, että auringon lämmittävä vaikutus oli alkanut jo hajoittamaan sumua, jolloin ylämaan ladytkin pääsivät kuvaan.

Misty Morning Road

 

 

Haaste 337.

Kommentointi

Kesä meni, ja käteen jäi hämmästyttävän vähän konkreettista. Tai ainakin siltä nyt tuntuu. Todennäköisesti käteen jäi paljonkin, mutta sen huomaaminen vaatii hieman aikaperspektiiviä. Mutta se, että kesä on ohi tarkoittaa myös sitä, että on taas aika puhaltaa pölyt kuvauskalustosta, ja pyrhältää baanalle. Vaikka kesä on monille se valokuvaamisen määrällinen nirvana, on se minulle aikaa jolloin kameran suljin ei turhia liiku. Maisema- tai luontokuvia ei juurikaan jaksa kovassa valossa metsästää, ja pehmeän valon kultaiset tunnit ajoittuvat jonnekin pikkutunneille. Eikä tällä iällä enää uskalla kauneusunista tinkiä. Ja ne muutamat pakolliset kesän turistikuvat hoituvat puhelimella ilman suurempaa kaluston raahaamisen tuskaa.

Mutta tulee oi ihana syyskuu. Luonto aloittaa uuden värikkään jakson. Loppukesän kukkijat kilpailevat väreillään hätäisempien ruskailijoiden kanssa, ja kostean ilman lämpötilavaihtelut palauttavat auringonlaskuihin värikirjon. Kaiken lisäksi auringon nousut ja laskut vieläpä ajoittuvat mukavuudenhaluiselle kuvaajalle sopiville tunneille. Puhumattakaan syyskuulle tyypillisten aamusumujen tarjoamista tunnelmapaloista.

Tätä ei saa tulkita väärin. Kesä on mukavaa aikaa. Mutta valoa kuvaavalle sivupersoonalleni syksy on se vuodenaika, joka tarjoaa monipuolisemmat inspiraation lähteet. Tällaisen vuodatuksen jälkeen tarina luonnollisesti pitäisi kuvittaa sumuisen syksyisellä väriloistolla, mutta ei. Syyskuu saa minussa aikaan myös pakottavan tarpeen lähteä kuvaamaan öistä kaupunkia. Ja tällä kerralla pimeys patisti palaamaan entiseen kotikaupunkiini. Maisemiin jossa pikkupoikana vietin aikaa liian paljon. Turun satamaan. Nykyään ei varsinaisille satama-alueille asiattomilla ole asiaa, eikä harrastajavalokuvaajan yölliset inspiraatiomatkat ihan asiaksi riitä, joten sataman valoja oli ihailtava kauempaa. Tällä kertaa pitkän valoitusajan pimeäkohteet tuli haettua Aurajoen rannalta. Tämän blogin periaatteiden mukaan tähän liitetään vain yksi kuva. Muita kuvia muutaman öisen kuvausmatkan tuotoksista lisätään sopivin väliajoin tänne.

M/S Bore

 

Pitkän tauon jälkeen torstaiblogitkin osuivat omiin ajatuksiini ja ajoituksiini, joten tulee ikään kuin lyötyä kaksi härkää yhdellä kärpäsellä. Eli torstaiblogien laiva-aiheeseen mennään lähes mielikuvituksettomasti valokuvalla laivasta. Tosiasiassa moisesta aiheesta saattaisi entiselle pikkupojalle, tai laivapojalle, tulla valinnan vaikeutta, mutta kuvassa näkyvän laivan sukupuun huomioiden, oli valinta lopulta varsin helppo. Samalla kuvausreissulla linssipatterin eteen osuneista muista vesiliikennevälineistä otettuihin kuviin voi tutustua vaikka MarineTrafficin sivuilla.

Haaste 336: Laiva.

Kommentointi

Neljä päivää jouluun on, laskin se ihan itse. Ja tuosta avauksesta voi tietysti päätellä kaikenlaista. Varsinkin, kun blogin luonteeseen kuuluu, että kirjoituksen julkaisupäivämäärä näkyy. Änyvei, asiaan.

Kun on ehtinyt jo varteenotettavaan ikään ja elämäntilanteeseen, niin joulun luonne on varsin erilainen kuin joskus ennen. Prioriteetit muuttuvat – lahjat eivät enää ole joulun pääasia, eikä joulu aiheuta mitään paniikinomaisia siivouksia, kaupassa säntäilyjä tai muita turhia stressejä. Edes televisiosta ja postilaatikosta vyöryvät mainokset eivät ärsytä enää. Postilaaatikon vieressä on roskis, ja television mainoksista pääsee eroon kaukosäätimellä. Jouluun suhtautuu paljon aiempaa rauhallisemmin. Poliittisesti korrektina pitäisi varmaan pehmoilla yhdessäolon merkityksellisyydestä ja joulunajan hiljentymisestä. Mutta se olisi vaan sanahelinää. Kyllähän jouluna kylässä käydään, mutta niin käydään muutenkin. Ja saatta joku poiketa kylässä tässäkin mäkipirtissä. Ei joulu sitä asiaa juurikaan muuta. Eikä se minusta sen hiljaisempaakaan tee.

Mutta on jotakin, mikä tässä taloudessa liittyy vain ja ainoastaan jouluun. Niin on aina ollut, ja se perinne tulee säilymään. Kuten niin monella muullakin. Sitä odotetaan, ja se nostaa tunnelman. Jouluruoka. Sitä on tarjolla viikon ajan joulun pyhinä hieman eri variaatiolla, ja kaikkia herkkuja nautitaan täysin estoitta. Ja jouluviikon jälkeen pelkkä ajatuskin laatikoista, kinkusta saatikka rosollista tympii, ja vaaka valittaa, mutta sekin kuuluu perinteeseen. Ylikyllästetyllä olotilalla jaksaa taas seuraavaan jouluun. Hauskaa jouluaa. Syökää hyvin.

Joulutortut

Valokuvatorstaissa ihmetellään joulun tunnelmia. Kun tätä kirjoittaessa kinkku on vielä kypsentämättä, ja rosolliainekset kaupassa, niin pitää mennä niillä jouluherkuilla, millä tunnelmaa nostetaan jo nyt. Bonushaasteeseen saatan palata myöhemmin toisen kirjoituksen merkeissä, mutta sen verran voin verhoa raottaa, että usean vuoden ajan olen jouluna osallistunut maailmanlaajuiseen polionvastaiseen kampanjaan, ja niin tapahtuu tänäkin vuonna. Minulla on järjestettävään hyväntekeväisyyskonserttiin neljä lippua, joita en itse käytä. Näillä lipuilla ajattelin yllättää “tuntemattomia”. Jotta yllätyselementti säilyy, niin jätän tuntemattomat tässä vaiheessa vielä tarkemmin määrittelemättä.

Oikein hyvää joulua.

Jari

 

Kommentointi

Ajatuksia virtuaalisen kuntarajan väärältä puolelta. Nukkumalähiö – lontoon poika toteaisi, että major understatement of the year, tai jotain sinnepäin. Halikko. Kunta, jossa olin turkulainen. Taannoinen kuntaliitos tekin minusta ulkopaikkakuntalaisen Salossa. Kliseitä ja ennakkoluuloja. Väittävät sisäänpäin lämpeäviksi näitä Varsinais-Suomen kyliä. Väärässä ovat. Täällä vaan ei tunkeuduta reviirille, vaan yksityisyyttä kunnioitetaan. Mutta kun aloitteen ottaa omiin pikku kätösiin, niin lämmintä vastaanottoa löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Alitajuisesti olen pyristellyt vastaan, mutta uskottava se on. Olen salolainen. Suurimman osan elämästäni olen asunut muualla, mutta nyt kotini on Salossa. Se, onko kotini täällä vielä ensi vuonna – tai seuraavana – jää nähtäväksi, eikä sellaisella spekulaatiolla kannata pään sisällä viihtyviä neuroneita vaivata. Koti voi olla käsite, ja niitä voi olla useita. On lapsuuden koteja, henkisiä koteja, ja fyysisiä koteja. Ja ehkä muitakin. Valokuvatorstaissa pohditaan kodin tematiikkaa, ja syksyn alkaessa minä väännän kodin Paul Youngin kasarihitin muotoon: Wherever I Lay My Hat, That’s My Home.

elokuvailta-560

Kommentointi

Mukautuva. Responsive. Verkkosivu tai palvelu, jonka ulkoasu muuttuu sen mukaan minkälaisella laitteella sitä käytetään. Upeaa. Mahtavaa. Tai sitten ei. Valikko, josta voi valita haluamansa toiminnan löytyy sivun yläreunasta. Tai alhaalta. Jollei se tässä laitteessa satu olemaan sivulla. Jommalla kummalla. Tai mahdollisesti jopa erillisen menu-näppäimen takana. Jollaista juuri tässä laitteessa ei ole. Palstoja sivulla on yksi. Tai kaksi. Tai kolme. Riippuen siitä mitä laitetta käytät. Ja palstojen lukumäärästä riippuen navigoitivalikko on joko näkyvissä tai piilossa. Oikealla tai vasemmalla. Jos tuntuu hankalalta, niin suosittelemme erillisen ohjelmiston asentamista. Siitä löytyy oma versio tietokoneelle ja tabletille. Ja puhelimelle. Ja ne kaikki näyttävät ihan erilaisilta.  Ja kuin kirsikkana kakussa, jos ja kun vihdoin on oppinut sivulla liikkumaan, tai palvelua käyttämään kaikilla omilla hilavitkuttimilla, päivittää palvelun tarjoaja koko roskan tarjoten “parempaa käyttökokemusta”. Tai ainakin erilaista käyttöliittymää. Kaikkiin laitteisiin. Puhumattakaan mobiilisivuista, joihin jotkut palvelun tarjoajat edelleen itsepäisesti ohjaavat mobiilidataa käyttävät laitteet. Jos moisia GPRS-reliikkejä halutaan ylläpitää, niin antakaa edes käyttäjille mahdollisuus valita, ennen kuin pakotatte meidät niiden käyttäjäksi.

some2-500

 

Älkää ymmärtäkö tätä väärin. Se on hienoa ja ehdottoman järkevää, että palvelua voi käyttää erilaisilla laitteilla. Mutta valitettavan usein käyttökokemus eri laitteilla on niin toisistaan poikkeava, että tuntuu kuin joka laitteella käyttäisi eri palvelua. Vaikka yksittäisen laitteen teknisten hienouksien perään hallelujaa huutava teknohipsteri ei näe moisessa toimintakulttuurissa ongelmaa, ei kuvatun kaltainen identiteettiongelma voi olla palvelun tarjoajan intresseissä. Palvelun tai verkkosivun mukautuminen eri päätelaitteisiin on hyvä asia. Mutta toiminnallisuudet pitäisi löytyä samankaltaisista tai loogisista paikoista eri laitteissa. Loogisista myös muiden kuin kilkkeiden suunnittelijoiden mielestä. Malttia erilaisuuteen. Joskus tylsältä tuntuva samankaltaisuus voi olla etu. Ja minä en edes pidä kirsikoista.

Kommentointi

Tammikuu, armon vuonna 2013. Inspiraatio hukassa. Ei synny tekstiä, ja kamera kerää pölyä työpöydän kulmalla. Tilanne on säilynyt samankaltaisena jo pidemmän aikaa. Jostain syystä kuvaaminen tuntuu yhtä innostavalta kuin Salatut elämät. Eli ei sitten niin yhtään. Oma saamattomuuteni on alkanut häiritä itseäni jo sen verran, että jollakin keinolla sitä on päästävä uuninpankolta takaisin tuottavampaan moodiin. Paluu perusasioihin. Vinkistä vaarin, ja Zack Ariasin neuvoilla kohinaa pienemmäksi. Keskity. Älä sählää joka paikassa. Kaikkeen sosiaaliseksi kutsutun median kohinaan ei tarvitse mennä mukaan. Ei tarvitse. Instagram, hylätty. 365-projektit, unohdettu. En tykkää Facebookissa. En yhdestäkään, joka sitä pyytää. Google+ hangout saa nyt hengailla ilman minua. Pari blogia kuopattu. Juun voi työntää takaisin tuubiin.

Paluu kameraan, kuviin ja perusasioihin. Ja miksei vaikkapa valokuvatorstain haasteen muodossa. Edellisen kerran torstaikuvituksiin osallistuin kesäkuussa 2011, eli onhan siitä jo tovi vierähtänyt. Tämänkertainen haaste hakee inspiraatiota kirjastosta. Ja sehän sopii. Helsinkiin on valmistunut uusi modernin arkkitehtuurin kiiltokuvakohde, joka pitäisi käydä kameran kanssa tarkastamassa, mutta ei – ei tälllä kertaa. Sen hoitanee joku toinen. Ja minäkin keväämmällä, mutta nyt mennään Turulla. Ja sillä hiljaisella nurkkauksella.

Quiet Area

Valokuvatorstai,  271. haaste: kirjasto

Kommentointi

Kuukausi sitten kahvikuppikuvaajat kauhistuivat Instagramin ilmoitusta palvelun käyttöehtoihin tulevista muutoksista. Nettikeskustelut kävivät kuumina, ja tuohtuneet oman elämänsä Bressonit uhkasivat lopettaa palvelun käyttämisen. Kahden päivän myrsky tyyntyi, kun Instagram ilmoitti muuttavansa käyttöehdoissa kiivastusta aiheuttaneen kohdan sanamuotoa. Vesilasi oli jälleen tyyni, ja digitaalisten suttaimien läpi suodatettujen kuvien virta palautui hiljalleen normaaliksi. Tapaus Instagramiin palataan myöhemmin, mutta sitä ennen on paikallaan pieni taustoittava katsaus omaan nettikuvahistoriaani.

Vuonna 2005 aloitin omat seikkailuni kuvien verkkojakamisen maailmassa. Ensimmäiset palvelut, joihin liityin olivat flickr ja deviantART.  Jälkimäinen sai varsin nopeasti jäädä unholaan, kun flickristä löytyi samanhenkisiä harrastajia, ja joissakin ryhmissä toiminta oli jopa sosiaaliseksi luonnehdittavaa. Muutamaa vuotta myöhemmin aloitin ipernityn käytön, joka flickristä poiketen ei palveluna asettanut rajoituksia tiedostotyypeille. Näiden lisäksi pyörittelin muutamaa kuviin ja valokuvaukseen keskittyvää blogia, ja onhan sitä jonkinlainen kotisivukin. Twitterin käytön aloittaminen puolestaan loi tarpeen Twitpicille. Sen mainospolitiikka ei kuitenkaan ollut linjassa omien periaatteiden kanssa ja tuli tarve löytää joku muu palvelu sen tilalle. Ja siksi vaihtoehdoksi valikoitui Instagram.

Instagramissa on palveluna ja hypenä paljon asioita, joista en valokuvaukseen jonkinlaisella vakavuudella suhtautuvana henkilönä pidä, mutta jääköön ne tässä yhteydessä huomiotta. Palataan siihen myrskyyn vesilasissa. Minua ei huolestuttanut käyttöehtoihin esitetyt muutokset. Tosiasia on, että TOS:n alkuperäisessä muutosesityksessä sanamuoto oli outo, eikä ilman juristien tulkintaa avautunut, mutta julkisuudessa esitetyt tulkinnat niistä olivat myös kärjistettyjä. Kohu laantui, kun sanamuoto muutettiin. Kohisijoilta jäi ilmeisesti kokonaan huomioimatta kohta muutetuissa ehdoissa, jossa sanotaan yhtiön voivan jatkossa muuttaa käyttöehtoja siitä erikseen ilmoittamatta. Ja toisaalta kaikilla tässä kirjoituksessa mainituilla palveluilla käyttöehdot sallivat käyttäjän tuottaman sisällön mainoskäytön.

Instagramin kaltaisiin palveluihin ei kannata kiintyä liikaa. Sosiaalisesksi kutsutun median henkiinjäämistaistelussa niitä tulee ja menee. Käyttökamaa, ja jos ei käyttöä ole, niin menköön. Sen jälkeen, kun Facebook osti Instagramin, lienee selvää, että jollakin aikataululla palvelu katoaa sen syövereihin. Minulle Instagramin käytön aloittamisen kriteerinä oli Twitter. Nyt kun Twitter on muuttanut toimintastrategiaansa, ei Instagram toimi enää twiittien kuvapalveluna. Minulla ei taida olla enää käyttöä Instagramille. Jatkossa juon kahvini.

Kommentointi

Pieni anekdootti historiasta. Lyhyt tarina. Tarina eräästä matkapuhelinvalmistajasta, niin kauan kuin se vielä on muistissa. Tämä tarina alkaa douglasadamslaisittain yksinkertaisesti. Se alkaa sanalla oli.

Oli aika, jolloin matkapuhelinvalmistajista yksi oli ylitse muiden. Se oli niistä markkinaosuudella mitattuna ylivoimaisesti suurin. Sen markkinaosuus oli yli kaksinkertainen muiden yhtiöiden yhteenlaskettuun markkinaosuuteen nähden. Yhtiö oli alan kiistaton huippu. Tuotteet olivat teknisesti toimivia ja edistyksellisiä. Ja sellaisia, mitä asiakkaat halusivat.

Auvoista oloa kesti aikansa, mutta sitten tapahtui muutos. Toimintaympäristöön ilmaantui häiriötekijä. Uutta teknologiaa. Yhtiö ei moiseen uskonut, vaan lisäsi kehityspanostusta vanhaan, jo olemassa olevaan ja tunnettuun teknologiaan. Teknologiaan, jonka Yhtiö hallitsi paremmin kuin kukaan kilpailijansa. Yhtiö oli vakuuttunut siitä, että se johtavan markkina-asemansa ja ison kehitysorganisaationsa turvin pystyy kehittämään vanhan teknologian tuotteistaan yhä kiinnostavampia, ja näin estämään tai ainakin hidastamaan uuden teknologian tuloa. Tuotanto ruokki kasvaville markkinoille niiden kaipaamia tuotteita, generoiden Yhtiölle kassavirtaa ja brändiarvostusta. Mutta kuten kaikissa tarinoissa, piilee tässäkin tarinassa mutta. Yhtiön pelkäämä uuden teknologian aiheuttama uhkakuva toteutui. Ja paljon ennakoitua nopeammin.

Uusi teknologia osoittautui ylivoimaiseksi, ja vanhaan teknologiaan perustuvien tuotteiden kysyntä romahti. Ja sen myötä romahti Yhtiön markkinaosuus. Yhtiön matkapuhelinyksikön tuottavuus kääntyi tappiolliseksi. Alan entinen johtava yritys joutui tilanteeseen, jossa sen tuotteille ei ollut kysyntää, ja tuotteisiin panostetut investoinnit eivät tuottaneet voittoa, vaan tappiota. Ja koska Yhtiön matkapuhelinyksikkö oli kasvanut suureksi, olivat tappiot suuria. Hillitäkseen tappioita ja keventääkseen kulurakennetta, Yhtiö oli pakotettu karsimaan toimintojaan. Toimintojen karsimiset ja toisiaan seuraavat strategiamuutokset johtivat uusien tuotteiden viivästymisiin, ja tappiokierteen syvenemiseen.

Elettiin 90–luvun puoltaväliä, jolloin matkapuhelinteknologiassa tapahtui murros. Murros oli siirtyminen digitaalitekniikkaan, ja Yhtiö oli Motorola. Muutamassa vuodessa se menetti markkinaosuutensa, joutuen ongelmakierteeseen, josta sen matkapuhelinyksikkö joistakin hyvistä yrityksistä huolimatta, ei koskaan selvinnyt.

Länsirintamalta ei mitään uutta.

Kommentointi

Joitakin aikoja sitten aloittelevilla musiikintekijöillä piti olla intoa, kavereita, autotalli ja demo. Viimeinen mainituista syntyi joko haluista – tai kyvyistä. Parhaissa tapauksissa molemmista. Kun demo oli saatu aikaiseksi, lähetettiin se suurin toivein levy-yhtiöön, ja odotettiin. Odotettiin. Ja odotettiin. Useimmiten turhaan, mutta joskus joku demon kuunnelleista kuuli siinä jotakin potentiaalista, ja levy-yhtiön koneisto pyörähti käyntiin. Levy-yhtiö alkoi tuotteistamaan artistia, markkinoimaan ja jakelemaan. Jos hyvä tuuri kävi.

Perinteisen levy-yhtiö- ja demokulttuurin aika ei ole ohi. Näiden rinnalle on kuitenkin syntynyt uudenlainen jakelukanava. Jakelukanava, joka tuskin lähiaikoina syrjäyttää perinteiset toimijat, mutta joka pakottaa, ja on osittain jo pakottanut levy-yhtiöt ja artistit muuttamaan omia toimintamallejaan.

Justin Bieber on esimerkki siitä, miten YouTubessa kitaran säestyksellä laulavasta pikkupojasta tuotettiin kansainvälinen tuote, jolle pikkutytöt kiljuvat Kanadasta Australiaan. Bieber kuuluu kuitenkin tuotanto- ja levy-yhtiötuotteisiin, jota perinteinen koneisto markkinoi ja jakelee, sekä luo tarvittavaa brändiä hysterioineen. Ainakin niin kauan kun se on yhtiön taseeseen viivan alle riittävästi plussaa tuottavaa. Bieber ei ole esimerkki uusista  jakelukanavista, vaan todiste siitä, että levy-yhtiöt yrittävät saada osansa bittivirtaan ilmestyvistä indie-tekijöistä. Kuitenkin, nykyään Justin Bieber on levy-yhtiön talliin kuuluva, perinteisen jakelukanavan tuote.

Tekniikan hintakehitys on tuonut äänitystekniikan kustannukset tasolle, joka ei alottelevillekaan artisteille liene ylitsepääsemätön este, ja tuotokset saa digitaaliseen jakeluun ilman fyysisen levyn vaatimia kustannuksia tai kokonaisuuksia. Tekniikan halpeneminen ja kehittyminen käyttäjäystävällisemmäksi on mahdollistanut myös pienstudioiden uuden tulemisen. Erilaiset digitaaliset kauppapaikat ovat puolestaan mahdollistaneet tuotannon levityksen käytännössä ilman aloituskustannuksia. Levyn äänittämiseen tai painamiseen ei enää tarvita ison yhtiön resursseja.

Joitakin vuosia sitten aloin penkoa YouTuben syövereistä sellaisia uusia musiikintekijöitä, jotka eivät liiku minkään ison levy-yhtiön markkinointikoneiston alla. On ollut mielenkiintoista seurata, miten muutamassa vuodessa parhaat uudet tekijät ovat onnistuneet luomaan harrastuksestaan ammatin, ja kasvaneet ammattilaisina kadehdittavalle tasolle. Miten vaikkapa YouTubea on osattu hyödyntää fanipohjan kasvattamisessa, ja miten tämä suosio on pystytty hyödyntämään iTunesin ja vastaavien kauppapaikkojen kautta.

YouTube-tekijät ovat myös ymmärtäneet verkostoitumisen merkityksen. Vaikka itse osaakin laulaa ja soittaa, saattaa olla järkevä lainata muiden osaamista vaikkapa tuottamisessa tai tekniikassa. Alkuaikojen harrastelijaäänitteet ovat muuttuneet ammattimaisesti toteutetuiksi videoiksi. Ehkä selkeästi ammattimaisimmaksi musiikki-youtuberiksi viime vuosina on noussut Kurt Hugo Schneider, joka tasaisin väliajoin tuottaa bittivirtaan uuden popparin.  David Choi on pitänyt itsensä enemmän muusikkona, kuin tuottajana, ja Michael Aranda taitaa nykyään olla ammattimainen tuottaja muille youtubereille.

Musiikin tekijöitä on YouTubessa paljon enemmänkin, mutta mainitut kolme ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten YouTuben kaltaisen palvelun mahdollisuus on ymmärretty, ja miten palvelu on osattu hyödyntää myös sosiaalisena mediana ja fanisivuna. Ymmärretty on se, että Googlen mainos videon päällä tai alussa ei olekaan se ainoa oikea ansaintamalli. Nuoret youtuberit ovat myös sukupolvea, jotka ovat tottuneet siihen, että musiikki ostetaan yksittäisenä kappaleena, ei albumina. Ja se on asia, joka edelleen vaatii toimitamallien muutosta alan vanhoilta tekijöiltä.

YouTuben fanipohjamarkkinoinnista hienoin esimerkki lähihistoriassa on ehdottomasti John Greenin The Fault In Our Star, mutta koska tämä kirjoitus on musiikista, niin ei moisesta kirjasta sen enempiä. Link is on the doobly-doo if you’re interested. Tai oikeammin kirjailijan nimessä.

Kommentointi